3.10 Joensuu-Savukoski/Suttikämppä

voordi starttasi varsin aikaiseen meidän pihasta maanantai-aamuna. Ajomatkaa oli reilu 800km. Kajaaniin ajettiin ensin, käytiin kaupassa, sitten Kuusamoon, Sallaan (sieltä sai hyvää pitsaa!), sieltä Savukoskelle ja pikkuruisten kylien läpi yöpaikkaamme. Mietimme matkalla, asuuko kylissä kukaan, mutta huoli oli kuitenkin turha, isoimmasta kylästä löytyi tienvarresta ainakin 8 taloa! ihan asuttuja vieläpä. Joillakin kylillä oli muutamien kilometrien mittainen pätkä oikein asfalttiakin. Ehkäpä oli pitänyt pistää paremmaksi kuin viereisellä kylällä.

Ajettiin siis ensin Suttikämpälle. Kämppä oli tosiaan pieni. Kurvattiin vielä kemihaaraan toiveikkaana, joskos isompaa löytyisi, mutta palattiin sitten tuolle pikkuruiselle majalle. Mutta mikäpä siellä sitten loppupeleissä oli ollessa, takka, pöytä ja kaksi nukkumalaveria, mitäpä sitä muuta tarttee! Tilaakin oli n. 3x3m ja siihen oli sisällytetty nuo edellämainitut mukavuudet. Pilkottiin ahkerina tyttöinä otsalampun valossa kasa puita ja lämmitettiin takkaa. Puita pilkkoessa olikin vuorossa kadonneen hanskan arvoitus vol1. Nimittäin hanskoja oli maassa äsken kaksi, oli! vaan siellä se hanska kiisi pitkin metsää erään raidallisen suussa..mutta palautui onneksi ehjänä. Vietimme siis vaellusta edeltävän yön pikku kämpässä ja varsin levottomissa merkeissä. Ei meinaan koiria nukuttanut, kun olivat sen 800km ajomatkan levänneet ja toiveikkaana nelikko pomppasi ylös joka kerta kun kylkeä käänsit "jee, nyt noustaan!"

kun vertaa tuohon miun rinkkaan, voi päätellä minkä kokoinen oli tuo oviaukko ;)

___

4.10 Kemihaara - Peskihaara n. 14km

Päästiin aamulla melko myöhään lähtemään, meinaan väsytti.. Aamiaiseksi syötiin pitsaa (pro-vaeltajan eväät), pakattiin rinkat ja hurautettiin autolla 28km Kemihaaraan, jonne foordi jäi parkkiin. Alunperin oli ajatuksena ehtiä ehkäpä pidemmällekin, mutta todettiin järkevimmäksi poiketa Peskihaaran tuvalle yöksi. Iloinen yllätys kyseisellä tuvalla oli patjat, mitä luksusta! Muutoinkin pohdittiin, että aika hienoa, että on autiotupia erämaassa, joissa saat yöpyä ilmaiseksi. Saat käyttää kaasuhellaa ruuanlaittoon, tuvan saat lämpimäksi kaminalla, puita löytyy (puidenpilkkomistaito on kyllä plussaa..) ja näin. Mahtavuutta. Mutta olet toisaalta kuitenkin keskellä erämaata, pilkkopimeässä, täydessä hiljaisuudessa. Suosittelen.

Itse matka kemihaarasta Peskihaaraan meni hyvin, polku oli ihan hyväkuntoinen ja maasto vaihteli metsäisestä soiseen. Välillä kiivettiin, välillä laskeuduttiin ja välillä tallusteltiin pitkin pitkospuita. Koirilla oli niin kivaa! Päivän kolmannella tauolla muistin sitten vihdoin laittaa hanskat piiloon, kun ensimmäisellä oli taas hanska erään raidallisen suussa menossa pitkin metsää, perässä eräs mustempi kelpie ja toisella tauolla samainen kelpie yritti samaa.. Mutta onneksi on avustajakoira Elsa, joka palauttaa kyllä hanskan, jonka tyhmä juniori on kehdannut pölliä :)

Koirat kantoivat pääasiassa tyytyväisinä reppujaan, joskin luopuivat niistä tauoilla mielellään. Elsan reppu hajosi jo ensimmäisen viiden kilometrin aikana, lienee valmistusvirhe, kesti kuitenkin koko reissun hajoamatta enempää. Otin tänään yhteyttä myyjään kuvien kera ja ihan noin vain lupasivat lähettää uuden repun tilalle. Tuota voi kutsua asiakaspalveluksi kyllä :)

bongattiin pyitä ja kuukkeleita. Kuukkelit ei kyllä lentotaidoilla vakuuttaneet, mutta on se vaan kaunis lintu!

___

5.10 Peskihaara-Peuraselkä-Tahvontupa 23km

koiraosasto (vielä) reippaana lähdössä matkantekoon.

Nukuttiin edellisenä yönä kevyt 13-14h, milloinhan viimeksi olisi mennyt nukkumaan klo 19? No, silloin tuli pimeää, mitä sitä valvomaankaan kun väsytti! Oli meinaan pikkuisen eri fiilis lähteä taas matkantekoon. Tuttu retkiaamiainen (hetki-kaurapuuroa, mehukeittoa, hapankorppua meetwurstilla ja aamupalajuustolla ja kahvia) naamaan ja menoksi!

Otettiin heti alkuun suunta tuvalta pohjoiseen, jossa polku meni ilman, että tarvitsi kiertää paria kilometriä risteyksen kautta. Vähän jännitti kuinka onnistuttiin, oma suuntavaisto kun sanoi, että mennään ihan eri suuntaan. Se siitä omasta suuntavaistosta, syytä oli luottaa kompassiin ja suunnistustaitoon, koskapa polulle tultiin just eikä melkein sinne minne pitikin. Pidettiin tauko laavulla (joka osoittautuu retken edetessä hyvinkin tärkeäksi paikaksi) ja jatkettiin matkaa vanhan poroaidan viertä.

pitkospuut eivät varsinaisesti olleet ihan just huollettuja :)

Tauko/tunti oli osoittautunut oikein toimivaksi ratkaisuksi ja myslipatukat ja suklaa oli kova juttu. Tässä vaiheessa teinikoirat Kiva ja Huuma eivät vain ymmärtäneet vieläkään taukojen merkitystä vaan Kiki kävi aina maate kun reppu laitettiin taas selkään "mitäh? joko me mennään, yhtään en oo ehtiny levätä!", kokeneempi kaarti Elsa ja Hinku sensijaan ottivat lepoa, tai no..elsa taisi keskittyä keppien pilkkomiseen.

Matkattiin autiotupa Peuranselkään ja oltiin perillä joskus puoli neljältä. Mietittiin miten tehtäisiin, jatkettaisiinko alkuperäisen suunnitelman mukaan Tahvon tuvalle vai ei, pimeä tulisi ennen seitsemää ja matkaahan olisi edessä. Onneksi kuitenkin päädyimme jatkamaan. Otsalamppu on hyvä keksintö! Polku vei varsin hyvin suoraan tuvalle, joten eksymisen vaaraa ei ollut. Peuranselältä lähdettäessä oli vain edessä pienimuotoinen haaste, meinaan Jaurojoki!

Katja meni edeltä, kelpiet reippaina heti perään ja elsa samassa imussa. Jonkin verran virtausta tuossa oli, joten koirat päätyivät muutaman metrin enemmän sivuun kuin me. Voin kertoa, että vesi oli kylmää ja sitä oli riittävästi! Hieman polvitason yläpuolelle meinaan..hrr.. no ei kun kahlaamaan. Ongelmaksi muodoistui Kiva, joka oli sitä mieltä, ettei aio tulla. Kaikkien kukkahattutätien kauhistukseksi kivahan siis tuli. Kaulapannasta kii ja koira jokeen, hyvin ui! Tässä ylittäessä taas tiesi, mitä on kun kylmä kangistaa. Ei meinaan jalka noussut kovin herkkään enää vastarannalle päästyä! Varsin nopeasti iho kuitenkin toipui, samoin hieman järkyttynyt Kiva ;) Ja ei, en silti ymmärrä ihmisiä, jotka käyvät avannossa uimassa! Pintaveden lämpötilaksi katja selvitti huimat +5 astetta, siihen kakkonen eteen, niin voin harkita kastautuvani!

 

todistusaineistoa Katjan kuvaamana. Tommoiset crocksien tapaiset tossukengät ovat osoittautuneet hyväksi valinnaksi vaelluksille, kevyet ja helpot kahluu- ja olokengät.

Tahvon tuvalle saavuttiin puoli kahdeksan maissa ja eikun saunaa ja tupaa lämpeämään! Ihana paikka kerrassaan, saunan ja tuvan välissä kulki oikein kirkas tunturipuro. Hyvät oli löylyt ja olipa ihana peseytyä!

Tässä vaiheessa ei kukaan koiristakaan enää jaksanut ylimääräistä touhuta ja hanskat jäivät varastamatta :)

___

6.10 Tahvontupa - Hammaskuru 14km

Jumissa olevin lihaksin lähdettiin jatkamaan matkaa taas joskus 11 maissa. Vähän meillä tuppasi aamut venymään, mutta tämän päivän matka ei ollut pitkä. Pysähdyttiin tauolle Siulanruoktulle ja tsekattiin samalla se tupa, koskapa siellä oli tarkoitus takaisintullessa yöpyä. Oli oikein hyvä se! Hurja määrä rappusia johti ylös tuvalta ja puuliiteri oli sijoitettu sinne ylös, tietenkin. Edellämme (vieraskirjojen mukaan) vaeltava poikakolmikko oli sensijaan ahkeroinut klapin jos toisenkin, kiitokset siitä! Juuri samainen kolmikko tuli muutaman kilometrin jälkeen meitä vastaan, olipa hassua nähdä ihmisiä monen päivän tauon jälkeen! Muutama sana vaihdettiin ja jatkettiin matkaa.

Päädyttiin kerran taas kahlaamaan, ja kahlaamalla pääsivät joesta yli koirakin tällä kertaa. Jalkakylpy virkistää vai mitenseoli.. Kuljettiin saman joen vartta sitten tovi jos toinenkin ja ajatuksena oli ottaa suunta polulta oikaistaksemme tuvalle tunturin viertä. Löydettiin kuitenkin tunturista polku, jota lähdettiin seuraamaan, kunnes epäilys alkoi hiipiä katjan mieleen, josko polku kuitenkin vie tuvasta ohi. Epäilys osoittautui aiheelliseksi, eikun uusi suunta kompassilla (jos olisimme menneet kompassin mukaan, eikä polkua pitkin, ei ongelmaa olisi tullut) ja päädyttiin joen varteen. Tupa löytyi parinsadan metrin päästä. Tällä pienellä pätkällä tunturikoivujen seassa, Elsa keksi kunnioitettavassa viiden vuoden iässä, että on olemassa sellaisiakin olentoja kuten myyriä ja sopuleita! Niiden etsimisestä ei sitten meinannut tulla loppua millään. Tiettävästi saalista ei tullut, mutta sehän ei estänyt yrittämästä! "Tunturikoivujen alla niitä asuu..watch out! hähäää!" tuumi Elsa. Monta sopulia me kyllä nähtiinkin, niin elävää kuin kuollutta. Olin luullut niitä isommiksi, mutta ihan ne oli niin suloisia kuin ajattelinkin! hienot värit, kyllä!

Tuvasta löytyi jonkun tavaroita ja makuupussi. Ei uskallettu oikein purkaa rinkkoja eikä mitään, jännättiin vaan kuka tupaan tulee ja joudutaanko telttaan nukkumaan. Syystä tai toisesta satuin kurkkaamaan tuvan ovesta ulos ja pihalla seisoi vaalea iso otus kiiluvine silmineen. Saatoin sadasosasekunnin jo hyperventiloida, ennen kun tunnistin otuksen isoksi koiraksi, haulikolla varustettu isäntä tallusteli sitten pienen tovin päästä perässä. Jotenkin ei osattu ollenkaan odottaa, että sieltä tulisi vielä koirakin, jännitettiin vain tuleeko joku joka pistää meidät koirineen pihalle.. Autiotuvissahan siis saa olla koirien kanssa, jos se vaan kaikille yöpyjille sopii. Iso koira osoittautui lempeäksi, 1,5-vuotiaaksi länsi-siperianlaikaksi nimeltään Laikku. Laikku oli varovaisen ystävällinen ja puhui hyvin koiraa, eikä varsin omannut ajatustakaan, että rähisisi. Isäntä oli perinteinen metsämies, savotta-rinkat, jahti-asut ja näin. Olivat olleet koko alkuviikon metsällä ja mies kertoi nähneensä 1,5km päässä tuvasta karhun raateleman poronruhon. Great! Kertoili sitten tarinoita itä-kairan prinssistä (r.i.p), itä-kairan prinsessasta (joku täti joka edelleen kuljeskelee tuvalta tuvalle) ja näin. Näyttipä kuvia viime talvisesta kohtaamisestaan karhunkin kanssa! Hyvin tultiin koko sakki toimeen, pienessä tuvassa siis nukkui kolme ihmistä ja viisi koiraa.

to be continued...